Joka häpee itseään
Kosketan kasvojani,
Se olen minä!
Hivelen jalkojani
Enkä sano niitä rumiksi,
sillä ne ovat vieneet minut
minne sydän on käskenyt viedä.
Kosketan ilmaa hengitykselläni,
Niinkuin rakastelisin elämää,
Kuin olisin yhtä!
Sillä armollinen myötätunto
voi pelastaa inhimilliseltä itsekkyydeltä
Ja tuoda meidät yhteen
Vaikka se olisi kaikkien virheittemme kanssa.
Sillä myötätunto on niinkuin aurinko:
ilmainen ja kuuluu kaikille.
Lämmittää ja antaa valoa vaikka
Kaikki muu elämässä hajoaisi
Ja niin se viimein tapahtuu:
kevätaurinko viimein paistaa,
Antaen valoa niin suloisen myöhään,
Tehden illoista lempeitä
ja niin tuli valkeus,
Pelastus ilman jeesusta,
Toivoa ilman mitään suurempaa kuin nyt ja tässä.
Ja miten voinkaan tuntea samaan aikaan
Niin paljon kaikkea ja siihen pakahtua:
Syvää surua,
Jostain perustavanlaatuisesta luopumisesta,
Jota en osaa osaa ääneen eritellä;
Syvää kuulumista ihmisyyteen,
Sillä viimein olen hyväksynyt olevani
Niin sotkussa ja virhe ja epätäydellinen;
Ja paljasta onnea
Maailman kauneudesta,
Ja kun empatian kautta
Maailma voi jotenkin minut ottaa syliinsä
Ja kuulun maailmalle taas.