Vaurioituneena
viimeisillä voimilla
Pääskyset löysivät tiensä kotiin
Osaten ainoastaan
Kuunnella lempeää tuulta
Sitä kepeää, mutta leutoa iloa,
Joka yhä tulee hengittämisestä
Ja siitä kun ilma kulkee!
Osaten ainoastaan
Tuntea, minne sydän hieman vietti
Seurata, minne katse hieman palasi.
Sillä mikään ei ole pysyvää,
Tiedäthän sen.
Ei riitä että silmänsä on sidottu
Siipensä on katkottu, sulat nypitty
Yksi kerrallaan,
Ja silti hän pyysi lisää,
Jotta tuntisi sen kivun
Että saisi mitä luulin ansainneensa.
Ja kaiken maallisen voi viedä
Kaikki läheisetkin voi mennä pois
Yksi kerrallaan mikä oli tärkeää
Yksi kerrallaan mikä oli rakasta.
Vapaudenkin
Voi viedä pois
mutta
Sielulle annettua vapauden lahjaa
Ei ikinä, ikinä voi saada tahi ottaa
Jotain mitä ei ole käsissäsi, ei voi antaa
jotain mitä ei ole ansaittu, ei voi anastaa
Näitä muistoja, elettyä elämää
ei voi raapia pois
ei voi ottaa häneltä
jotain mihin ei voi tarttua.
”Ja minä pidän teistä huolen nyt”
Hän sanoi nyt,
kun pääskyset raahautuivat kotiin.
Ja hän ei muistellut enää kipua
Vaan kiitti siitä, että linnut tulivat muistuttamaan
Häntä siitä kuka hän on
Jotain, joka unohtuu vaan ei katoa.
”Sillä kerran te tulitte minusta”,
hän sanoi,
”Ja sydämeni täyttyi pääskysistä
kun joku uskoi minuun”.
Ja hänen sydämensä lauloi
Hänen sielunsa soi
Siitä onnen tunteesta
Kun joku oikeasti halusi
hänen lentävän niin kuin pääskyt
Joku oikeasti kerran halusi
Ettei hän ikinä, ikinä pyytäisi anteeksi
Mitä on.
Ja nyt pitkän lennon jälkeen
Kun ei muistanut aikaa
Ei muistanut katsoa taivaalle,
Ei tohtinut avata silmiä auringon valolle
He palasivat
Ja sydämensä ei palannut mutta muistin taas
Mitä on päästää irti
Kun vain taivas on alla
