Mielenitekeerunoilla

ja me ihmiset pysähdymme katsomaan lepakoita tummuvassa yössä me ihmiset pysähdymme, kun musiikkia on kaikkialla kun kaikkialla soi ja värisee   Aistin näitä hajuja, makuja, ja tunnen tuulen viiman vapaudesta, on kuin sydämeni syttyisi tuleen uskalluksesta; uskalluksesta joka tekee minusta toisen minun, piirtää rohkean väreen sieluuni, täyttää lihakseni energialla, toivottomalla poltteella, jonka on päästävä liikkeelle, on …

Minä en liiku mutta maailma liikkuu minussa näen kauniin, niin kuin se kehittyy hiljaa näen kuinka tummasta kirjoilee vaaleneva värikirjo ja kuinka aamu rakastelee yön uneen   Minä en liiku eihän puutkaan liiku, mutta ne myhäilevät, sillä auringon valo heiluu niissä hetken, sekä ottaen sisään valon että heijastaen ja tuulen kuiskaus jättää niihin kosketuksen hyväilyyn …

niin kuin kulkisin ensimmäistä kertaa niin kun kukaan ei olisi antamatta minun olla kulkea niin kuin kuljen   ja kuinka synkkänä, synkkänä olenkaan mennyt harsoisessa, sankassa metsässä, ja kuinka synkkänä, synkkänä olen muokannut kehoni kiven painon mukaiseksi olen oppinut kutomaan tämän tyhjyyden osaksi sydäntäni niin kuin se olisi minä olen luonut elämäni osaksi kylmää väreilyä, …

mutta ihmisiä vierellä, ja kaikki on siis hyvin. Onhan kaikki hyvin kun on ihmisiä vierellä?   Kehon hengitys oli utuinen vaikken sitä ikinä tuntenut, Kehon katse oli tyhjä vaikken sitä ikinä nähnyt, Kehon sydämenlyönnit kaikuivat kuin unohdetussa pölyisessä kammiossa, vaikken niitä ikinä kuullut.   Ja minä mietin, oliko tuo keho koskettanut toista kehoa tänään oliko joku hellinyt tuota kehoa …

Häneen on pakkaantunut kyyneleitä Ja ne kiiltävät hänen pinnassaan kuin suomut Ja ne suomut on luoneet kilven Hänen ja maailman välille. Hän ajattelee, että näin hän suojelee maailmaa itseltään, sillä hänelle aina sanotaan, että olet liikaa tähän maailmaan. ”Olet liian tumma, liian kuohuva ja väkeväkin.” Mutta minä. Minähän soin! Ja minäkin kiillän, mutta se on …

kun samanaikaisesti jotain menee sinun läpi, ja jää sinuun. Oli se sitten ihmisen katse, kosketus tai läsnäolo, ohikulkijan, rakastajan tai vihatun, naulaten sinun kehosi lihasmuistiin sykkivän kokemuksen eletystä tunteesta, niin kuin tiedostomattomasti koetun valveunen; Tai sitten kokemus viileästä ja vehreästä, kesäisestä aamusta, joka on ihmeen utuinen ja lämmin, peitoten sinut taialla, hukuttaen sinun tuntoaistisi pehmeään ruohoon, …

vieraannutti sinut sielustani kuin tavara Sinä et saa minun sydäntä sillä et koskaan rakastunut kuin ajatukseen minusta Sinun elämäsi on pilannut sinun ennen tusinaa sinun maailmasi on julma, niin julma. sinä kohdistat itseesi sen vihan kun et ole osannut antaa anteeksi ihmisyyttä. Olet liian itsekäs rikkinäisyydestä, etkä osaa rakastaa itsekkyydestä, ja olen niin kovin pahoillani. …

Muistanko minä paljaan nurmikon varpaiden välissä, jalanpohjat kosteina mullasta ja niin minä silti menin salaa sisälle likaisin jaloin. Muistanko enää, miltä koiranputket, voikukanlehdet ja piharatamot tuoksui ja tuntui, miltä tuntui puhaltaa hiukkasia, tai kosketella rapeaa ja kuivunutta heinikkoa. Muistanko enää ne liian kirpeät karviaismarjat, liian kirpeät, mutta silti piti maistaa.   Mutta muistatko sinä, sen hautakiven, jossa on …

enkä tuntenut enää kauttani tuntenut itseäni suhteessa tähän maailmaan vaan olin pohjaton Minun kehoni huokuivat pohjatonta rytmiä Enkä enää muistanut millaista oli väristä hänen kehonsa kanssa niin että lihaksemme, kudoksemme, pulssimme kävivät ykseyttä niin että kätemme löysivät toisensa pimeässä minä olen niin pimeässä pimeässä   Minä en valunut enää tähän maailmaan vaan se hylki minua, …

oli samaan aikaan ihmeen lämmin ja pimeä, niin että tähdenlennot tulivat meihin ikään kuin huijaten meille aikaa ikään kuin antaen meille molemmille luvan unohtua toisiimme, olla ujoja taas olla herkkinä ensimmäiselle kosketukselle olla herkkinä hymyille joiden kare otti kiinni toista.   Sinä ilta minä sain luvan hengittää kanssasi Ja yhtäkkiä keuhkoni avartuivat kauneuden mahdollisuudelle siitä …

Jostain kaukaa tunsin sinut Niinkuin maalauksen jota en ymmärrä tai tavoita Ehkä olin kohdannut kasvosi, Vaikken nähnyt niitä ikinä Tunnen hiljaista kumppanuutta, Ehkä olit kadonnut, niinkuin minäkin Ja maailma, Se puhuu Vain ei puhu minulle. Maailma, Se koskettaa vain ei kosketa minua Se ei koske minua. Me olemme kadonneet, Ei kadotetut yksin.

oli ommeltu yksinäisyyden pistoksia Ja ne hengittävät lävitseni Eikä sinun kosketuksesi enää jäänyt Se ei jäänyt. Minut on lävistetty näillä tummilla rytmeillä Ja ne elävät minussa, Saavat minut liikkumaan, Kuin hiljaisen lapsen sateella Saavat minut soimaan Sisäistä melodiaa Elävät minun läpi, tätä julmaa mutta Kaunista, Kaunista. Maailma on tehty minun ja sinun ruumiista, Mutta jotain …

ei ole minun Mutta se hengittää minun läpi reflektoi minusta, Ja kun maailma hengittää minua, myös maailman hengityksestä tulee minun hengitystä Maailman sanoista tulee minun sanoja Minä olen, maailman muotoinen. Ja minun on hyväksyttävä itseeni vieras, niin vieras kun olen aina ollut täälläkin Minun on hyväksyttävä itseeni jotain mitä en ikinä allekirjoittanut Minun on toimittava …

jonka läpi hengittää Hän, jonka voimasta muotouduimme yhdeksi ruumiiksi, Hän, joka siveli minun ihoa niin kuin kultaa, Hän, joka kosketti minulle sydämen.   Ja kysymme aina, ”Miksi lähdet?” Vaikka enemmän paljastaisi kysyä ”Miksi et jää?” Älä katso minua noin. Näet vain epävarmuutta, pohjatonta yksinäisyyttä, jolla ei ole suuntaa. Ja sydämeni samaan aikaan särkyy ja uudelleen muodostuu siitä epäuskoisesta …