Että se oli lopulta haikeus
joka vei hänet kotiin,
sillä se oli hänen koti;
hänen tapansa olla.
Eletyt kohtaamiset
lukemattomat katseet ja kosketuksen tavat
muovasivat hänet
niin raastivat, Raastivat!
Joskus hellästi rakastivat
kunnes niitä ei ollut enää
Eikä hän muistanut enää mitä on koskettaa.
Eikä hän voinut katsoa, sillä katse ei osannut häneen.
Ja hän loi tämän tavalla liikkua kaipuusta
joka unohtui lopulta
teki hänet muotoisekseen
josta vain pieni kämmen voi raottaa
josta vain pieni pilkahdus voi kurkistaa
Ja älä sano minulle mitään siitä
että hän voisi vain liikkua
niin pitkälle ja pitkästi
kuin hänen liha ja luut kantaa
Älä sano minulle
että hän on valinnut tiensä
Se on se usvainen polku
joka löysi hänet
näkymätön kämmen
Ja kun hän halusi vain niin,
että joku koskettaa!
Pysähtyminen on vaikeaa, tiedän.
Sillä auringonsäteet ovat lähteneet jo, viimeisetkin.
Ei kukaan kulje enää näitä polkuja
Nämä polut on hylätty!
Ja kun hiljainenkin tausta alkaa huutaa
sitä yksinäisyyttä johon olet kasvanut.
Ja joka saa merkityksen vain
siitä yhdestä kosketuksesta.
Älä puhu hänelle enää rakkaudesta.
sillä rakkaus ei ole puhunut, se ei ole sinussakaan.
Hän tietää vain kuulumisesta polkuun.
Hän kulkee paljain jaloin noita tummia
hän tallaa vain tien tuntemattomia asfaltteja.