minä näen, kun menneisyys tulee minuun,
ja tunnen saman pelon, kuin olisit siinä,
koskettaisit minua läsnäolosi värinällä,
ja sinun kyvyttömyytesi tuntea saisi minussa aikaan
saman pohjattoman kauhun,
pohjattoman tunteen kontrollin puutteesta.
Oletko se sinä,
joka minussa saa aikaan haamun
vai onko se haamu aina asunut minussa?
olenko se minä
joka kosketan itseäni pelolla
minä
joka en kykene tuntemaan kuin opittuna reflektiona
peilinä jostain, mitä haluaisin niin olla
pelkäänkö itseäni sinussa,
ja miksi tulitkaan juuri nyt minun uniini
ja miksi tapoin sinut unessa
enkä silti voinut tappaa sitä häpeää minussa
joka yritti oikeuttaa murhan
joka yritti vain peitellä omaa pahuuttaan
joka yritti vain elää niin kuin haluaisi elettävän
niin kuin ihminen elää
Sinun haamusi oli laihtunut,
muuttunut niin,
yrititkö paeta menneisyyttä.
Sinun katseesi ei valehdellut,
epäuskoa ei ollut vailla
sinun katseesi paljasti sinut
ja paljasti sinun olevan totta minulle
niin kuin tunne
kylmistä väreistä
niin kuin tunne siitä
kun sen minkä taakseen jättää,
palaa