Muistanko minä paljaan nurmikon varpaiden välissä,
jalanpohjat kosteina mullasta
ja niin minä silti menin salaa sisälle likaisin jaloin.
Muistanko enää, miltä koiranputket, voikukanlehdet ja piharatamot tuoksui ja tuntui,
miltä tuntui puhaltaa hiukkasia, tai kosketella rapeaa ja kuivunutta heinikkoa.
Muistanko enää ne liian kirpeät karviaismarjat,
liian kirpeät, mutta silti piti maistaa.
Mutta muistatko sinä, sen hautakiven, jossa on kolme kyyhkystä?
Me olimme kolme kyyhkystä.
Minä kun muistan vain sen aineisen kylmyyden hautausmaalla,
niin kylmän että kynttilä ei ollut syttyä kun kuolema puri siuluun sisään ja sanoi:
”Älä unohda mistä olet tullut”
Muistanko minä enää liian kirkkaan heijastuksen peilistä,
kun en näe kuin kasvojeni varjot,
vaikka valo ei anna minun mustille silmien alusille armoa,
en enää tiedä, tai tunne,
kun olet sinä vieras minussa.
Kyllä minä muistan koiranputket, mitä isompi ja paksumpi, sen parempi.
Muistan miltä tuntui, tuoksui, miltä maistui, mutten oikeita hetkiä
sillä menneisyys on piirtynyt kehooni vain heijastuksina,
Muistan hengittäneeni, mutten vapautta keuhkoissani
Muistan pelin, mutten leikkiä.
Muistan ihmisiä, mutten katseita.
Muistan tuon pohjattomuuden,
sen tunteen kuin olisin ulkopuolinen itseni sisällä, vain katse itselleni
Muistan yksinäisyyden elottomien nallukoiden silmissä
muistan kuinka ne olivat ystäviäni.
Muistan kuinka eloton ystävyys sai minut omaan maailmaani,
ikuiseen mielikuvitukseen.
Muistan syksyn ensimmäisen hallan;
joka rankaisi kevättä, siitä että siitä oli tullut kesä
joka häpesi kesää siksi, että se oli syntynyt keväästä
Muistan kun ilmassa tuoksui haikeus,
ja olimme niin pitkällä, pitkällä kotoa
ja kuinka 15 kilometriä ja viisikymmentä katutolppaa
voi erottaa maailmat toisistaan