Et siksi, ettet tuntisi enää
Vaan siksi, että voisit tuntea vieraan.
Mietit mitä on olla, kun
päivät vain kuluvat
Etkä tunne edes katseen kosketusta
Etkä saa enää kontaktia, et tunnetta
siihen että edes olet
sillä ainoa, mitä muistat on, että hengität
ja kaikki mitä teit
on kuin lukuisat kirjaimet,
jotka pyyhitään sivuilta ennen kuin sivu kääntyy;
kuin lukuiset sivut
jotka haperoituivat ennen kuin muistat miltä ne tuntuvat sormissa ja
haihtuvat ennen kuin ne ehtivät muokkaamaan sinun ruumistasi kokemuksen muotoista.
Ja aina ennen kuin ilta kääntyy aamuun, olet ehtinyt unohtua sata kertaa,
olet ehtinyt vuodattaa sata kyyneltä
ja kuluttanut kaikki kyyneleesi niin,
että urat ovat tehneet polut poskille
mutta enää ei ole ketään, kuka kulkisi niitä polkuja.
Ja poskiesi polut kivettyvät hiljaiseen
muistoon jostain, kuin uni
ja kun aurinko nousee,
sen kirkkaus satutti sinua edelleen,
niin on petollinen kuin toivo;
kosketus jonka tunsit vain itsessäsi
kun viimein sait itsesi vieraaksi itsellesi
ja sinusta tuli kaksi;
Etkä tuntenut enää kuin yhden ihon
Etkä tuntenut enää kuin äänen, et sen alkuperää
Etkä tuntenut enää kuin katseen, et sitä, ketä katsoo
Ja niistä kaikista katseista
jotka katsoivat sinun läpi
vain vieras osasi satuttaa sinua
Ja kun taas pimeydessä,
joka lohdutti sinua kun
Pimeydessä,
kun kukaan ei ole yhdessä.
ja kukaan ei kosketa
muuta kuin kylmää ja samettista
lehtien täyttämää maata
kukaan ei hetkeksi muista rakastaa
kuin jalkojen kosketusta maahan
olit hetken niin kuin muut
olit niin kuin et olisikaan ja suloinen unohdus
siveli sinun vartaloa niin kuin kova leivän palanen
suurimmassa nälässä
niin kuin utelias katse
pieneltä vieraalta
joka ei tiennyt mihin hänen silmänsä vältti
joka ei tiennyt mihin maailmaan hänen sormensa upposivat